muistan kun vielä hymyilin

"... ja elämäämme kuului sinä ja minä vain, en muuta tahtois muistaakaan"


hertta vaan kuorsaa ja miuta melkein itkettää.
en tiedä miks mietin kokoajan, että se yks vaan leikkii miun kanssa, tai tiedän. se on jo kerran särkeny miun sydämen ni kyllä se pelottaa ja mietityttää josko niin käy uudestaan.
mut vituttaa, koska en halua vaikuttaa vainoharhaiselta tai vittumaiselta ämmältä kun kokoajan jauhan samasta asiasta. nytki se on siellä, ja mie täällä ja miun päässä kuhisee tuhat ajatusta siitä, mitä se tekee.

tunnen itteni niin heikoksi pieneksi tytöksi.