"I'm sorry brothers, so sorry lover
Forgive me father, I love you mother"
Se voi olla se melankolia mikä miun elämää niin kovasti ohjaa, ja se että siinä on kiva möllöttää. Vaikken tällähetkellä oo onneton tai surullinen, mut se tuo lohtua.
Lyriikat joihin voi samaistua, ne tuo lohtua.
I'm scared to get close and I hate being alone
I long for that feeling to not feel at all
The higher I get, the lower I'll sink
I can't drown my demons, they know how to swim
Kävin tänään jutskailemassa pitkästä aikaa (ton vähän mälsä, kun noita aikoja on vähän vaikee saada tiheämmin, seuraavan ajan sain vasta kolmen viikon päähän), mut on hyvä et sain kuitenkin. Ootan taas että pääsen sinne, koska jokaisen kerran jälkeen tuntuu, että miun "taakka" ois pienempi, olo kevyempi ja mieli iloisempi. Ja etten vaivu siihen masentuneeseen mielialaan yksin kotona. Oon jutellu monista asioista siellä, ja tuntuu että niin paljon on vielä puhuttavaa. Tuntuu, että kuormitan liikaa niitä korvia, mutta se kuitenkin on sen työtä. Kuunnella. En olis koskaan uskonut, että jostain tuollasesta voi tulla näin hyvä mieli, oon oppinu itsestäni paljon asioita, joita en oo ennen tiedostanut. Huh, luulin tuntevani itteni läpikotaisin.
I'm just a would've been, could've been
should've been, never was and never ever will be
Syömisasioista puhuttiin, ja huomasin että oon syöny pitkästä aikaa oikeesti kunnolla. Vaikken ihan täysin terveellisesti, mutta ainakin niin, että saan melkeinpä täysin tarvitsemani energiamäärän päivittäin. Huono omatunto ei niin helposti lähe kävelemään, mutta ehkä sekin kun juttelee. Ehkä joskus. Painan edelleen 55kg, joka on miusta ihan liikaa ja vieläkin kutittelee pelko persiissä, että se nousee siitä vielä. En todennäköisesti tarvitse ravintoteraupeuttia tähän "ongelmaan", tällähetkellä ainakaan. On ihanaa, että pystyy puphumaan, en ajattellut koskaan et miun on hyvä puhua, täytyy puhua, jotta miekin pysyn järjissäni. En oo koskaan ajatellut että osaisin, mutta tää on jotenkin outoa koska pystyn puhumaan. Asiat kun menee tiettyyn pisteeseen ni jokaisen täytyy alkaa niistä puhumaan.
I don't wanna do this by myself
I don't wanna live like a broken record
I've heard there lines a thousand times
And I've seen it all before
Oon onneks saanu apua muutenkin kun vaan tältä psyk.terkalta. Oon pystyny puhumaan äitin kanssa. "Pystyny" kuulostaa kamalalta koska aina oon tienny että äitille voi kertoa mitä tahansa. Mut ehkä oon ollu niin syvällä siinä "kaikki on hyvin" -tilassa, etten oo osannut. Oon aina ollu sellane, etten halua huolestuttaa ketään, kaataa omia ongelmiani kenenkään niskaan tai vaivata ketään. Aina. Mut, nyt on alkanu tuntumaan siltä, ettei se tee sille toiselle pahaa jos puhun omasta pahasta olosta. Äiti sano et oon ollu aina sellanen, joka ulospäin hymyilee, vaikka sisällä on tosi paha olla. En koskaan tienny että sen näkee.
Miusta tuntuu pahalta, etten ole voinu olla parempi tuki miun pikkusiskolle. Tuntuu etten oo tarpeeksi kysellyt ja puhunut, tukenut ja auttanut. En halua mitään muuta niin paljon, kun olla hyvä isosisko :) Oon maailman onnellisin nakkepylly jos lillasystra tulee taas kotio viikonlopuks :)
Tuon juttelutuokion jälkeen tuli taas hetkellinen huonon omatunnon tila, koska ajattelin taas että jos on asiat huonosti, en ansaitse olla iloinen. Vaikka siihen tässä kai pyritään. Tuli huono omatunto, että olin iloinen. Perkele tää polla on sekasin.
"If I let you in, you'd just want out
If I tell you the truth, you'd vie for a lie
If I spilt my guts, it would make a mess you can't clean up
If you follow me, you will only get lost
If your'e trying to get closer, we'll only lose touch
Yes you already know too much, and you're not going anywhere"
- huomasin että yllä olevat lyriikat (bmth - don't go) kuvaa miun ajattelutapaa 100%. moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti