I live in misery when you're not around

Aivan älytön keli, tuntuu et kaikki on mahdollista ja upeeta. Miten pelkästään auringonpaiste voi tehdä mielialalle näin paljon. Ja miksi joka kerta ihmettelen sitä yhtä paljon.

Juttelin tänään terapeutin kanssa just tosta, et miks kesän tullen kaikki tuntuu mahdolliselta ja haasteet voitettavilta. Pikisaaren mummoremmin halailu rupes naurattamaan, vastaantulevat tyypit ei muistuttanu enää niin paljon pahaa puhuvia mörköjä kun ennen. Toivon vaan, et toi aurinko tois tähän itsetuntoonkin semmosen määrän valoa, ettei tarvis vältellä peilejä tai ihmiskontakteja aina joka toinen päivä. Kerroin myös tästä turhautuneisuudesta ja kovasta halusta saada joku syy tälle fiilikselle. "Mulla on diagnoooosiiiiiiiiiii", tosin mitään tuskin on antaa, joten ei sillä että pakonomaisesti haen jotain sairasdiagnoosia ja osastomääräystä ei. Se vaan helpottais tietää. Mikä wittu miuta vaevoo.

Syitä moniin asioihin, ja ed. mainituista asioista löyty myös sieltä vanhoista muistoista. Lapsuudesta ja ihmisten miellyttämisestä, "se tunne ko et oo tarpeeks hyvä". Vitti et joskus oikee pää tuntuu räjähtävän ko ärsyttää ihmiset jotka mollaa itteensä ihan turhaan, ja sit ite oon kans tämmöne vatipää, ko ei voi vaan tajuta sitä tosiasiaa et ihmiset ei oo miuta vastaan tai puno jotain nerokkaita juonia sekottaakseen miun pienen elämän ja tuottaakseen miulle surua ja harmia.

Eilen tuijotin taas Jarssoa vähän liiankin pitkään. Se ei tykkää ku tuijotan hullunkatseellani liikaa. Tottakai se on ahistavaa, mut en voinu vaan sille mitään. Tuijotin sitä ku se puuhaili jotain keittiössä, tai istu sohvalla, tai hiplas padia sängyssä ennen nukkumaan menoa. Oon monasti sanonu et tahtoisin nii kiinni ettei mahu kiinnemmäs enkä olis sillonkaan tarpeeks kiinni. Oon iilimato. Haluisin sulautua siihen ihmiseen, rakastan sitä niin paljon et joskus tuntuu et oon hullu. Aina sanotaan rakastavansa jotain eniten maailmassa, ja kuinka ei oo koskaan rakastanu ketään niinkuin tätä henkilöä. No hemmetti miusta tuntuu et oon kokonaan uusi ihminen ja kaikki ahdistus ja tuska mitä oon ollu täynnä viimesen viiden vuoden aikana on pikkuhiljaa korvautumassa pelkästä ilosta ja rakkaudesta, joka päivä kun saan ton äiän kanssa mennä melskaten.

Se on auttanu miut eroon asioista, jotka on miulle pahoja ja joka päivä saa miut iloseksi siitä, että oon elossa. Miuta harmittaa, etten osaa kiittää tarpeeksi. Että oon ollu niin pohjalla, niin huono ja välipitämätön. Mut miusta tuntuu että tavattiin just oikeeseen aikaan, koska jos ei oltais tavattu sillon, ni ei oltais tavattu koskaan. Se nimittäin pelasti miut pahimmalta ja pisti kuntoon.

No juuh, soitan nyt naapureitten kiusaks vähä ukua ja rupeen vääntämään leipää ja ruokaa. Adios lopodis, eiku lipidos. TAI JOTAI.